18. heinäkuuta 2012

Jääräpää


Kuuluuko tosiaan yksi vuotiaan olla näin kovapäinen? Siinä ollut päivän kysymys äitini kanssa. Tuntuu että uhma on ollut arkipäivää jo pitemmän aikaa ja huvittavaahan se on, ainakin jollakin söpöllä tasolla. Se mikä mua ihmetyttää on että mikään, ei siis mikään mene perille. Muistatteko ne Leon vesi/ruoka kipot joista hehkutin että hyvin Mio oppinut niitä välttämään. PAH! Pötyä! Mio on vesikupin luona alta aikayksikön vaikka sitä keiltäisi 450056400485930385555555 kertaa. Ja jos sen nappasee pois sieltä juuri oikealla hetkellä, niin se ehtii salakavalasti työntämään jalkansa sinne. JA KYLLÄ, koiran vesikippo/ruoka on lapselta kiellettyä aluetta, vaikka juuri paasasin että turhaan ei saa kieltää.


Jokatapauksessa, uhma on kyllä ihan tervetullut haaste, mutta olin jotenkin ajatellut sen saapuvat rauhalliseen kotiin vasta 1,5v-2v. Nyt kysymys kuuluukin että miten mä opetan Miolle että ei saa lyödä vaikka se pettyykin pahemman kerran johonkin asiaan. Se suuttuu hirmuisesti pienestä asiasta ja vaikka kieltäjä olisi äitini/isäni niin se juoksee mun luo ja lyö mua. Tässä taas kiitosta kovasta työstä :) No ei, kyllä mä ymmärrän ja osaan ottaa sen 'kohteliaisuutena' että poika uskaltaa näyttää omalle äitilleen ne aidot tunteet. Yleensähän se niin menee. Mutta lyödä ei silti saa, eikä raapia. 
Ja Thank God meillä ei vielä purra!


ps. Musta tuntuu että tämä kovapäisyys on perittyä daddyn puolelta ja olemmekin keskustelleen tästä melkein joka kerta puhelimessa daddyn kanssa. R lupasi soittaa omalle äitillensä ja kysyä että miten hän on ollut ja käyttäytynyt yksivuotiaana. Vaikka luulen että Mio on tuollainen luupää vain siksi että hän on onnellinen ja itsevarma nuorimies joka uskaltaa näyttää mieltänsä voimakkaasti. Eli tämähän on aika hyvä juttu kuitenkin. 

10 kommenttia:

  1. Oon miettiny et asutteko mion isän kanssa yhdessä? On jääny vähän epäselväks ku tässäki puhutaan et ootte puhelimessa puhunu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja juu - kyllä asumme yhdessä :) me asutaan oikeesti Helsingissä mutta ollaan Mion kanssa tultu viettämään kesälomaa kotikaupunkiini Vaasaan. Mion isä on töissä joten siksi ei ole tullut mukaan tänne pohjoiseen.

      Poista
  2. Härliga svartvita foton. Int sku man tro vilken "Mio Mahdoton" han är då man ser dessa bilder -världens snällaste o sötaste ser han ju ut att vara. Ni sku bara veta hur hårt jag höll i honom på bryggan, annars skulle han ha promenerat rakt ut i vattnet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Visst, tänkte göra lite annorlunda foton denhär hången :D

      Poista
  3. Ihania kuvia! Tulee mieleen joku vanhanajan hurmuri jossain landella;).

    Meillä myös esiuhma, ehkä jopa jo uhma näyttänyt kynsiään. IHme kirkumista ja huutoa jos oma (joku ihan älytön) päähänpisto ei mene läpi. Olen hieman hämmentynyt. Kaipaisin itse ehkä hieman "teoriatietoa" taustalle, mitä vasten peilata. Eli miten itse suhtautua uhmikseen, miten toimia jne. Joku uhmakirjakin oli vissiin olemassa, luin juuri jostain blogista.

    Ja hyvä idea tuo miehen äidiltä kysyminen. Varsinkin jos asuu, tai on ainakin silloin asunut Afrikassa, voi sieltä tulla joitain hyviä käytännön vinkkejä mitä meillä ei täällä päässä tulisi mieleenkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerrothan mullekkin jos keksit että mikä sen kirjan nimi oli, voisi olla hyvä lukea se että saisi hieman taustatukea tähän kasvatukseen.

      Vaikeinta mun mielestä tässä esiuhmassa on se että kun 1v ei vielä tajua vaikka selittäisi jälkikäteen kuinka. Eikä myöskään muista syy ja seuraus suhdetta tai ymmärrä että miten se toimii. 2-3 vuotiaalle on ehkä helpompi selittää raivokohtauksen jälkeen että miksi jotain on tapahtunut.

      Poista
  4. Hyvä teksti! Ihanaa, että sä otat puheeks tämmöisiä asioita! Meillä on kanssa tullut ajankohtaiseksi nämä asiat. Ei tällä 8 kk nyt toki vielä uhmaa ole, mutta todellakin omaa tahtoa löytyy. Mua naurattaa kun neuvolakortissa on kohta, että ilmaisee oman tahtonsa ja oletusikä on 2 vuotiaasta ylöspäin... Suurin osa ajasta ollaan yhtä hymyä, mutta sitten poika taas huutaa suoraa huutoa jos esim. joutuu kylvystä pois, ei saa jotain tavaraa mitä haluaisi, ei taidot riitä johonkin jota haluaisi tai äiti ei palvele tarpeeksi hyvin esim. nostakaan lautasta kymmenettä kertaa lattialta. Kai tässä tärkeintä olisi se, että pysyisi itse rauhallisena ja jaksaisi selittää lapselle miksi mikäkin juttu tapahtuu. Eikä huomioisi liikaa kiukkukohtauksia, jos se onkin huomionhakuisuutta tai antaisi periksi asioille. Tässä on ainakin mulle haastetta, kun meinaan aina itekin hermostua tai antaa periksi. Toi lyöminen onkin sit jo vaikeempi juttu. Muistan kun mun kaverin lapsi puri vanhempiaan usein ja ne vaan rauhallisesti kielsi että ei saa purra ja jäi sillä aikanaan pois. Semmoinen kirja kun Temperamentti -ihmisen yksilöllisyys (Keltinkangas-Järvinen) kuulostaa musta lukemisen arvoiselta kirjalta, täytyy varmaan suunnata kirjastoon joku päivä jos löytyis...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tykkään pitää blogin rehellisenä ja kirjottaa tänne aitoja ja oikeita ajatuksia.
      Voihan olla että neuvola järjestelmä ei tunnista tätä vielä uhmaksi, mutta minä äitinä kyllä tunnistan :D

      Pitääpä etsiä tuo kirja kun on hieman aikaa lukemiselle (eli tod.näk ei koskaan).

      Poista
  5. Alkas naurattaan, kun palasi tämänpäiväinen niin elävästi mieleen. Meillä on nyt kotona herra 2-vee, joka todellakin saa mitä kummallisimmista asioista "kohtauksen". Viimeksi tänään poistuin huoltoasemalta poika toisessa kainalossa ja laukku toisessa. Sitten alkoikin taistelu siitä, mennäänkö autoon vai ei. Voit kuvitella kumpaa minä kannatin :) Kohtaustiheys pahenee, jos sattuu oleen nälkä tai väsy tai jos ite oon kiireinen. Pahinta tässä on, että tämä taitaa olla vasta alkua... / Tiina S.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, voi mikä unelma :D ne on mun mielestä kuitenkin aika söpöjä kun raivoavat jotain pientä asiaa - ja onneksi tämä on ohimenevää. Tosin se että koska niin on mysteeri

      Poista